Aeternitas - minun maailmani

Aeternitas päivitetty. Jos haluat lukea edelliset luvut mene ylävalikkoon ja paina kohtaa jossa lukee "Aeternitas - tarinoita ikuisuuden maasta" :D

Viides luku

Kuun poika ja Auringon lapsi



Jeanne katsoi ihastuneena hevosvaunujen ikkunasta kaupunkia. Jo pelkästään koko Cataclysuoksen linna oli ollut kuin pieni kaupunki vartijoineen ja muureineen, mutta kun he tulivat pois sydänalueelta, kaupungin loisto melkein hyökkäsi Jeannen silmiin. Keskustan talot olivat loisteliaita kerrostaloja, joita Jeanne oli nähnyt vain vieraillessaan Lontoossa ja Pariisissa. Ne olivat upeita ja tytön kättä oikein kihelmöi kaivaa esiin piirustuslehtiö ja vesivärit. Koko maiseman vaati päästä paperille. Auringon säteiden taittuminen ikkunoissa, aamukasteen pisarat kukkaistutuksissa ja ihmisten hymykuopat kasvoilla.

”Jäämme tässä, Equen”, Lumen sanoi ja kuski pysäytti vaunut. Prinssi hyppäsi vaunuista ja auttoi Jeannen ulos. Jeanne huokaisi ihastuksesta nähdessään kaupungin keskustan loistavan auringon valossa. Se oli täynnä pieniä kojuja, joissa myyjät myivät mitä ihmeellisimpiä esineitä. Koruja, kankaita, makeisiasoittorasioita, eläimiä, jotka kulkivat ilman talutushihnaa niiden isäntiensä perässä ja upeita vaatteita. Huumaava leivonnaisten ja tuoreen leivän tuoksu sai veden herahtamaan Jeannen kielelle. Oli kuin kaikki maailman kansat olisivat pakkautuneet yhteen ainoaan kaupunkiin ja luoneet täydellisen ja toimivan yhteisön. Niin kuin Lontoossa, Jeanne odotti näkevänsä kadunvarsilla kerjäläisiä ja kukkatyttöjä, jotka myivät pieniä käsin tehtyjä kukkakimppuja ruuansaamiseksi. Mutta niin ei ollut. Tuntui kuin koko kaupunki olisi ollut pelkästään vaurasta aatelistoa.

Jeanne oli saanut todella kauniin mekon Lunalta lainaan ja hän tunsi itsensä prinsessaksi sinihopeassa mekossa ja silkki tossuissa. Tuntui kuin kaikki tämä olisi ollut pelkkää ihanaa unta josta hän kohta heräisi. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen mykistyen kaikesta siitä ihanuudesta, mitä hän Cataclysuoksen markkinoilla näki. Se oli jotain niin suloista ja kaunista, mitä hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Se oli todellista iloa. Iloa joka kumpusi esiin jokaisesta olennosta, joka asteli pitkin markkinoita. Moni heilautti Jeannelle kättään ystävällisesti ja tyttö heilautti vaistomaisesti takaisin.

He kävelivät ympäri kojuja ja Jeanne kokeili huvikseen yhtä kaulakorua. Se oli hopeaa ja ketjussa riippui lentävä kyyhkynen.
”Halutko sen?” Lumen kysyi. ”Se sopii sinulle todella hyvin.”
”Kiitos, mutta ei minulle ole rahaa”, Jeanne sanoi ja otti korun pois kaulastaan. Lumen otti korun Jeannen kädestä, pujotti sen takaisin tytön kaulaan ja antoi kolikot myyjälle.
”Mutta…” Jeanne ehti sanoa, kun Lumen veti hänet jo pois kojun luota.
”Älä sano mitään”, Lumen sanoi. ”Se on nyt sinun ja sillä hyvä.”

Jeanne punastui, ja Lumen osti Jeannelle vielä vesivärit ja lehtiön vanhojen tilalle. Vaikka tyttö yritti sanoa aina vastaan, poika vain keskeytti hänet antamatta Jeannelle suun vuoroa. Lumen osti itselleen kirjan ja pikku sisarelleen Liliumille rintasokeria ja vaaleanpunaiset rusettinauhat.
”Lily ei kyllä ansaitse näitä, mutta minkäs teet”, Lumen sanoi kohauttaen hartioitaan. ”Pikkusiskoja on vähän pakko hemmotella, jotta he pysyvät tyytyväisinä.”

Lopulta Lumen johdatti Jeannen torin keskelle, johon oli rakennettu tanssipaviljonki. Se oli koristeltu valkoisilla liljoilla ja iloinen musiikki soi tanssijoiden tahtiin. Suurimmaksi osaksi siellä oli nuoria ja lapsia, mutta myös muutama aikuinen ja vanhuskin tanssi joukon mukana. Soittajat soittivat ammattimaisesti ja tanssivat itsekin soiton mukana.

”Onko tänään sunnuntai, kun on markkinat ja tanssiakin?” Jeanne kysyi. 

”Sunnuntai? Mikä se on?” Lumen kysyi ja nojasi paviljongin kaiteeseen.
”Viikon viimeinen päivä. Onko täällä viikonpäivillä erinimet kuin Englannissa?” Jeanne kysyi.
”Nyt on kuunpäivä ja Cataclysuoksessa on aina silloin markkinat. Se on viikon viimeinen päivä”, Lumen selitti. ”Sinulla on vielä paljon oppimista maastamme.”
”Tiedän, mutta se on niin outo ja ihmeellinen”, Jeanne sanoi. ”Vaikka olenkin matkustellut paljon, tämä on jotain… jotain aivan muuta. Sellaista jonka kuvittelisi piilevän vain kauneimmissa unissa. Pitkästä aikaa minä en tunne enää nälkää. Tyttökoulun ruoka-annokset olivat pieniä jopa minulle. Ja usko pois! Minä syön kuin lintu!”

Jeanne ja Lumen naurahtivat. Tyttö istahti paviljongin rappusille ja nojasi käsiään polviinsa hymyillen.
”Paikka, jossa asuit, kuulostaa kamalalta. Et varmaan kaipaa sinne”, Lumen totesi.
”Niin”, Jeanne sanoi, vaikka ei ollut siitä niin varma. Hän puri peukalonosakynttä mietteliäänä. Vaikka hän oli juuri halunnut pois maailmastaan, nyt häntä painoi hieman koti-ikävä. Tyttö huokaisi hiljaa. Olihan tämä maailma ihana ja täydellinen, mutta Jeanne kaipasi oman maailmansa tuoksuja. Sitä, kun sai sumuisena iltapäivänä juosta pitkin nurmikenttiä ilma huolen häivää. Sitä, kun äiti toi uudet värikynät ja lehtiön markkinoilta ja sai käpertyä korituoliin luonnostelemaan maisemia, mitä hän näki kesähuvilansa rannoilla. Sitä, kun he hänen serkkunsa kanssa aina valmistelivat joulua innoissaan ja koristelivat joulukuusen ja leipoivat pipareita. Tällaisia pieniä, mutta hyvin rakkaita asioita Jeanne kaipasi omasta kotimaastaan. Kauniita muistoja joita hän vaali aina rakkaudella sydämessään.

Mutta toisaalta, vanhempiensa kuoleman jälkeen Jeannella ei ollut mitään mahdollisuutta tuollaisiin ylellisyyksiin. Kesät hän oli viettänyt johtajattaren kotiorjana ja talvet opiskellut kylmässä ja kosteassa tyttökoulussa. Tulevaisuudessa hänet olisi naitettu rikkaalle miehelle, jolle johtajatar olisi maksanut myötäjäiset ja vetänyt loput rahat itselleen. Eli toisin sanoen, Jeannen tulevaisuus kuulosti nyt paljon lupavammalta kuin ennen. Hän sai itse valita oman polkunsa ja aviomiehensä. Kenties hän ei menisi naimisiin ollenkaan. Mistäs sen tietäisi!

Jeanne hymyili, kun pikkulapset juoksivat pitkin tanssilattia iloisina. Joillakin lapsista oli siivet selässään he räpyttelivät niitä pontevasti, mutta eivät pysyneet ilmassa kuin muutaman sekunnin. Jeanne naurahti käsi suun edessä, kun yksi lapsista mätkähti nauraen maahan. He tekivät kuperakeikkoja ja kärrynpyöriä ilmassa sekä kiusasivat muusikoita varastamalla näiden hattuja ilmassa.

”Tanssitaan mekin!” Lumen sanoi ja veti Jeannen tanssilattialle. Tyttö ei ehtinyt sanoa mitään, kun poika otti häntä käsistä ja alkoi pyörittää musiikin tahtiin. Jeannea ujostutti Lumenin läheisyys ja hänen poskensa hohtivat punaisina. Prinssi osasi tanssia kuin ammattilainen, mutta Jeanne-parka ei ollut tanssinut pitkään aikaan. Onneksi Lumen osasi viedä niin hyvin ettei Jeannen tarvinnut tehdä juuri mitään. Nuorukaisen spontaanisuus hämmensi ja silti ihastutti häntä.

”Olet ihan hassu”, Jeanne nauroi ja nautti tanssista täysin siemauksin. Mekon helmat liehuivat kauniisti tytön liikkeiden mukana. Lumen näytti kieltä Jeannella ja nauroi rennosti. Jeannea hämmästytti nuorukaisen kiltteys ja välinpitämättömyys hovinetiketteihin. Se olisi suorastaan sivistymätöntä Englannissa, varsinkin hovissa. Kuninkaalliset eivät saanet edes puhua rahvaalle, puhumattakaan tanssimisesta!

Lopulta he lähtivät juosten tanssipaviljongilta iloisesti nauraen. Jeanne piteli hameensa helmoja ja juoksi Lumenin takana. Nuorukainen näytti niin komealta! Tummanruskeat hiukset lyhyellä ponihännällä, ohimoilla kaksi ruskeaa kiehkuraa, virheettömät kasvonpiirteet ja säteilevä hymy. Ja kuun kirkkaat silmät! Jeanne eksyi pojan katseeseen ja…

”Mitä nyt”, Lumen kysyi, kun Jeanne pysähtyi tuijottaman häntä. Tyttö siirsi hitaasti kätensä kauluksensa yli paitansa alle ja veti esiin taitellun paperilapun. Hän avasi sen ja nosti kätensä suulleen. 

”Mikä se on?” Lumen kysyi ja katsoi Jeannen paperia. Hänen suu loksahti.
”Tämä oli ainoa, jonka sain pelastettua piirustuksistani. Piirsin sen unessani näkemäni pojan mukaan. Käsittämätöntä kuinka paljon hän muistuttakaakin sinua”, Jeanne sanoi henkeään pidätellen.
”Todellakin. Sinulla on lahjoja piirtämisessä”, Lumen sanoi ja kohautti olkiaan. ”Olen kohdannut oudompiakin asioita. Näit varmaan vain enneunen.”
”Enneunia?”
”Niin. Unia joissa näet tulevaisuuteen. Niin kuin sinä nyt satuit näkemään minut unessasi. Voisitkohan piirtää minusta toisenkin kuvat? Tuo on nimittäin todella taidokkaasti tehty!”
”Kiitos. Saat sen, jos haluat”, Jeanne sanoi kohauttaen olkiaan. Lumen katseli sitä ilahtuneena ja otti muotokuvan käteensä. Hän taitteli sen ja laittoi takkinsa taskuun.
”Kehystän sen ja laitan huoneeni seinälle. Pidän siitä kuinka olet käyttänyt vesivärejä niin pehmeästi ja raikkaasti”, Lumen sanoi. ”Mutta niin. Kerroit, että näit enneunia myös Aeternitaksesta. Kenties sinulla jonkinlainen yhteys maailmaamme? Näit, että olet tulossa tänne, muttet osannut selittää sitä. Minusta se on hassua.”
”Englannissa enneunet ovat kirkonoppeja vastaan ja kuulostavat noituudelta ja paholaisen työltä. Minusta se on naurettavaa, mutta kirkko voi olla hyvinkin vahva lakiasioissa. Vielä sata vuotta sitten saatettiin ihmisiä polttaa roviolla ”vääräuskoisuudesta”
”Minusta se kuulosta hullulta koko touhu. Kuinka ihmiset voivatkin olla niin julmia? Usko on ihmisen oma asia eikä siihen voi kukaan puuttua. Jos ei usko Cataclysuokseen, niin sitten ei usko. Ei sille voi mitään.”

Jeanne katsoi hämmentyneenä Lumenia. Kaikki tuo, mitä Lumen selitti kuulosti niin paljon sivistyneemmältä kuin, mitä Jeanne oli ikinä kuulutkaan kaikkein vapaamielisimmiltä englantilaismiehiltä. Koko Aeternitas tuntui niin vapaamieliseltä, että Jeannen oli pakko huokaista hämmennyksestä. Hänen päätään särki. Koko tämä mystinen kuolema oli kirkon opetuksia vastaan, vaikka Jeanne ei ollut koskaan ottanut niitä tosissaan. Silti se sai Jeannen ristiriitaiseksi. Kaikki oli niin sekavaa!

”Apua!” kiukussaan Jeanne oli potkaissut kiveä ja liukastunut mutalammikkoon. Hän mätkähti selälleen ja mutaa roiskui joka puolelle. Lumen väisti viime hetkellä ja katsoi sitten savista Jeannea.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi ja auttoi tytön ylös. Mustista kutreista valui mutaa ja helma oli revennyt hieman. Jeannen kasvot olivat myös mudassa.
”Anteeksi. Nyt pilasin Lunan mekon”, Jeanne sanoi nolona ja punastui.
”Äh! Älä sellaista ajattele. Eihän sinuun sattunut? Mekkoja saa uusia, mutta sinua ei voi kukaan korvata.”
Lumen punastui tajutessaan mitä oli sanonut ja Jeanne naurahti.
”Olen kunnossa”, tyttö sanoi hymyillen.
”Mennään syömään. Ystäväni pitää pientä kapakka tässä lähellä ja hän voi varmasti lainata sinulle vaatteita”, Lumen sanoi ja tarttui Jeannea kädestä.

”Auringon tytär”-niminen kyltti komeili vanhan puurakennuksen oven yläpuolella. Se oli maalattu vaaleankeltaiseksi ja ovenkahva oli auringonmuotoinen. Se ei näyttänyt alkuunkaan sellaiselta kuin Jeanne oli kuvitellut. Scarboroughissa käydessään tyttö oli nähnyt muutaman kapakan. Ne olivat ränsistyneitä röttelöitä, jotka olivat irstailijoiden juottoloita ja huorien rahastus paikkoja.

”Lumen!” nuori nainen huudahti Lumenin ja Jeannen astuessa tavernaan. Tytön hiukset olivat auringon kultaiset ja sidottu niskan taakse ponihännälle. Hänellä oli valkoinen paita ja liivi, joka sidottiin korsetilla edestä. Pitkän vaaleanruskean hameen alta pilkottivat kullankeltaiset kengät. Hänen silmänsä olivat jäänharmaat ja ne tuikkivat ilkikurisesti.
”Pitkästä aikaa. Ja kuka on tämä pikkuneiti? Ei näytä olevan täkäläisiä”, tyttö kysyi ja tuli aivan Jeannen kasvojen eteen.
”Jeanne tässä on Lora, ”Auringon tyttären”-omistaja. Lora, tässä on Jeanne. Hän sotki vaatteensa ja tarvitsisi pikaisesti uusia”, Lumen selitti ja Lora otti askeleen taaksepäin, Jeannen huokaistessa helpotuksesta. Lora kumarsi keikarimaisesti ja viitasi käsillään ylpeänä tavernan yllä.
”Totta kai! Tervetuloa ”Auringon tyttäreen”!” hän sanoi.

Samassa Loran takaa ilmestyi pieni, kirkas valo. Se lensi Jeannen eteen ja sen valo muuttui keltaisesta oranssiksi.
”Lux! Että kehtaatkin! Jeanne on vieraamme”, Lora huudahti ja Lux lensi kuin tulikärpänen Loran olkapään päälle. Valo muuttui taas neutraalin keltaiseksi. Jeannen suu loksahti auki hämmästyksestä.
”Lora on auringon jumalattaren jälkeläinen. Lux on hänen auringonsäteensä”, Lumen kuiskutti Jeannelle, kun Lora johdatti heidät kapakan yläkertaan.

Lumen jäi odottamaan käytävälle, kun Lora ja Jeanne menivät kapakan omistajan huoneeseen. Lora avasi suuren vaatekaapin ja penkoi sieltä esiin yksinkertaisen valkoisen paidan ja ruskean hameen esiliinoineen.
”Voit puhdistaa itsesi täällä”, Lora sanoi ja avasi viereisen oven. Sieltä paljastui kylpyhuone ja Lora tuuppasi Jeannen sinne. Hän heitti vaatteet toiselle ja sulki oven Jeannen ehtimättä sanoa sanaakaan.

Kun Jeanne oli valmis, hän, Lumen ja Lora lähtivät takaisin alakertaan ja Lora johdatti heidät pöytään. Lumen tilasi kaksi erikoisen nimistä juotavaa ja Lora sipsutti tiehensä. 

Jeanne tarkasteli paikkaa tarkemmin. Kapakassa soi musiikki ja ihmisten hälinä täytti ilman. Jokaisessa pöydässä oli kullankeltaisia kukkia ja valkoinen damastiliina. Kristallikruunut roikkuivat katoista, mutta kynttilöissä ei palanut tulta. Aurinko valaisi suurista lasi-ikkunoista. Vanhemmat ihmiset polttivat piippujaan ja nuoret juttelivat iloisesti keskenään. Toiset väänsivät kättä, sekä miehet että naiset, ja toiset lauloivat ja nauroivat iloisesti. Lora pyrähteli Lux mukanaan ympäriinsä ketterästi kuin tanssija tarjotin täynnä juotavia ja ruokia. Hän keimaili nuorukaisille, jotka viheltelivät hänen peräänsä ja nauroi viattomasti silmäänsä iskien. Se sai Jeannen närkästymään.

”Tässä. Olkaapa hyvät”, Lora sanoi, kun hän vihdoin saapui juomien kanssa. Toisessa oli kirkkaan vaaleaa nestettä ja toisessa haalean sinistä juomaa. Lumen otti ensimmäiseksi mainitun ja kehotti Jeannea maistamaan omaansa.
”Kiitos, Lora”, Lumen sanoi ja heitti hänelle kolikon. Lora nappasi sen ilmasta ja työnsi hameensa taskuun. Sitten hän katosi väkijoukkoon.

Jeanne maistoi juomaansa. Se oli makeaa ja maistui etäisesti omenalle. Suu tuntui virkistyvän ja maku muuttui yllättäen jollekin oudolle. Oudolle, mutta silti hyvälle. Jeanne nojasi päätänsä käteensä ja mietti kaikkea mitä oli tapahtunut.

”Maistuuko?” Jeannen ajatus katkesi Lumenin kysymykseen, kun tytön lasi oli hänen huomaamattaan tyhjentynyt kokonaan.
”Oikein hyvin”, Jeanne mutisi hajamielisesti ja pudisteli päätään kuin olisi herännyt vasta. ”Taisin olla ajatuksissani. Onko Lora tosiaan aina tuollainen?”
”On”, Lumen sanoi nauraen. ”Hänellä oli hyväsydän ja teräväpää, mutta hän tykkää keimailla ja iskeä nuorukaisia. Se on hänen luonteensa.”
Jeanne nyökkäsi hymyillen.

Jeanne huokaisi hitaasti ja tuijotti kuvajaistaan, joka loisti kristallilasin pohjasta. Se näytti surulliselta ja hämmentyneeltä. Hänen ajatuksensa siirtyi kauas pois Aeternitaksesta ja hän näki nummien täyttämät Englannin kohoavan lasin pohjalla. Sumuinen maisema oli surullisen kaunis, mutta siinä oli jotain pelottavan vierasta…

”Oletko kunnossa?” Lumen kysyi. Jeannen silmiin oli alkanut muodostua pieniä kyyneliä ja ne valuivat pitkin poskia. Hän nosti hitaasti päätään ja katsoi Lumenin ymmärtäväisiin silmiin.
”Olen nyt”, Jeanne sanoi. ”Englanti oli kauhea paikka asua. Vanhempani ovat kuolleet kauan sitten ja tyttökoulussa asuminen on ollut pelkkää kidutusta. Minä…”

Jeannen lause katkesi, kun Luna harppoi sisään. Hän katsoi ympärilleen ja, kun huomasi Jeannen ja Lumenin, hän tuli heidän luokseen. Lunalla oli mukanaan muutama kirja ja hän näytti hyvin kiireiseltä.
”Oletteko juoneet. Hyvä! Lähdetään!” Luna sanoi ja viitasi päällään ulos. Jeanne pyyhki kyyneleensä ja hän ja Lumen lähtivät seuraamaan Lunaa.

Kadulla ja Luna käski heidän pysähtyä. Nainen mutisi hiljaa vieraalla kielellä ja pian kadunkulman takaa alkoi kuulua hevoskärryjen ääntä. Equen viittoi heitä astumaan vaunuun. Lumen tuuppasi hämmästyneen Jeannen vainuihin ja Luna sulki oven perässään. 

”Minulla on vielä paljon opittavaa”, Jeanne ajatteli ja nojasi itseään vaunun ikkunoihin.